Opettelua, alkumetrit
23.02.2012 - 19:15
Tänään tuntuu, että tämä matka minuuden etsimiseen päättyy jo tähän blogin luomiseen. En vain ole tekniikan ihmelapsi, eikä ehkä pitäisi siirtyä päiväkirjasta netin maailmaan. Ongelmana minulla kuitenkin on, että on niin vaikea kirjoittaa itselleen ja tutkia siten itseään. On niin paljon helpompi edes kuvitella kirjoittavansa jollekin muulle. On helpottavaa edes kuvitella jonkun jossain voivan lukea tekstini ja ehkä samaistua. Samaistua niihin elämän karikoihin ja siihen eksyneen tunteeseen.
Se tunne ettei tiedä kuka on, se tunne kun tietää ettei kaikki ole ihan sitä miltä pinta ehkä näyttää. Takana on vuosien taistelut löytää itsensä, on putoamiset pohjalle, miettiminen miksi. Milloin se pieni ihminen on niin pahasti pudonnut tästä elämän junasta, silloin joskus ennen vuoden 2004 päätöstä. Sitä aina luulee selvinneensä tästä, masennuksesta, mutta sitten huomaa taasen ajatustensa kulkevan sitä tiettyä tuttua lankaa. Voi tätä itsevihan määrää, väsymystä siitä ettei vieläkään ole päässyt niin paljoa eteenpäin kun olisi halunnut. Ja silloin tuntuu että olet yhä se pieni tyttö, se pieni yksinäinen tyttö. Ja kun tuntuu ettei vain osaa elää.
Eihän sitä toiset tiedä, että tämä 22-vuotias insinööriopiskelija neito ei itsekään tiedä mitä haluaa. Eihän sitä toiset tiedä, että nuoruusvuodet on vietetty terapeuteilla käyden, nappeja napsien ja osastollakin vieraillen. Eihän sitä toiset tiedä, että vaikka kaikki on näennäisesti hyvin ei tämä ihminen vaan koskaan saanut terapiasta mitään irti oppi vain näyttämään kuinka sitä mennään eteenpäin. Eihän sitä toiset tiedä, että vaikka elämä kantaa niin tähän elämään kuuluu tasaisin väliajoin putoaminen omiin ajatuksiin ja kauas jonnekin pahan olon rajamaille jossa katoaa merkitys. Eihän sitä toiset tiedä, että tämä kyllä kävelee eteenpäin ja tietää heräävänsä taas huomenna vaikka samalla tämä olisi halunnut antaa oman henkensä jonkun toisen enemmän elämää halunneen puolesta. Mutta eihän sitä toiset tiedä, kun ei tämä itsekään tiedä aina missä mennään, miten mennään, mutta eteenpäin mennään.
Se tunne ettei tiedä kuka on, se tunne kun tietää ettei kaikki ole ihan sitä miltä pinta ehkä näyttää. Takana on vuosien taistelut löytää itsensä, on putoamiset pohjalle, miettiminen miksi. Milloin se pieni ihminen on niin pahasti pudonnut tästä elämän junasta, silloin joskus ennen vuoden 2004 päätöstä. Sitä aina luulee selvinneensä tästä, masennuksesta, mutta sitten huomaa taasen ajatustensa kulkevan sitä tiettyä tuttua lankaa. Voi tätä itsevihan määrää, väsymystä siitä ettei vieläkään ole päässyt niin paljoa eteenpäin kun olisi halunnut. Ja silloin tuntuu että olet yhä se pieni tyttö, se pieni yksinäinen tyttö. Ja kun tuntuu ettei vain osaa elää.
Eihän sitä toiset tiedä, että tämä 22-vuotias insinööriopiskelija neito ei itsekään tiedä mitä haluaa. Eihän sitä toiset tiedä, että nuoruusvuodet on vietetty terapeuteilla käyden, nappeja napsien ja osastollakin vieraillen. Eihän sitä toiset tiedä, että vaikka kaikki on näennäisesti hyvin ei tämä ihminen vaan koskaan saanut terapiasta mitään irti oppi vain näyttämään kuinka sitä mennään eteenpäin. Eihän sitä toiset tiedä, että vaikka elämä kantaa niin tähän elämään kuuluu tasaisin väliajoin putoaminen omiin ajatuksiin ja kauas jonnekin pahan olon rajamaille jossa katoaa merkitys. Eihän sitä toiset tiedä, että tämä kyllä kävelee eteenpäin ja tietää heräävänsä taas huomenna vaikka samalla tämä olisi halunnut antaa oman henkensä jonkun toisen enemmän elämää halunneen puolesta. Mutta eihän sitä toiset tiedä, kun ei tämä itsekään tiedä aina missä mennään, miten mennään, mutta eteenpäin mennään.
|
0 kommenttia
|
